Valmentaminen ja uskomukset, kruuna vai klaava?

Antaisitko keittiömestarin hoitaa lakiasiasi? Voisiko ajokortiton kuski viedä lapsesi aamulla kouluun? Voisiko sairaanhoitaja leikata olkapääsi? Antaisitko fysioterapeutin toimia ala-aste opettajana? Aivan.

Monet juniorivalmentajat tekevät erittäin tunnollisesti työtä jalkapallon kehittämiseksi. Suomessa junioreiden jalkapallovalmennus perustuu pääosin pieneen rahalliseen korvaukseen, joten käytännössä luokittelisin sen vapaaehtoistyöksi.  Lomapäivät ja palkattomat vapaat käytetään turnausmatkoihin, viikonloput turnauksiin ja peleihin, illat harjoitusten vetämiseen. Suomessa valmentajalla ei käytännössä ole  kesälomaa. Valmentajien intohimo vie suomalaista jalkapalloa eteen päin.

Monella valmentajalla ei ole taloudellisesti mahdollista panostaa juniorivalmennukseen täyspäiväisesti. Täyspäiväisellä tarkoitan sitä, että joukkueen ja valmentajan itsensä kehittäminen olisi täyspäiväistä. Monesti "kouluttautuminen" jää (Suomen Palloliiton kurssien lisäksi) kollegoilta saatuihin ajatuksiin tai kertomuksiin hyvistä harjoituksista ja kokemuksista. Joku on käynyt seuraamassa Liverpoolin harjoituksia, toisella on omakohtainen kokemus hyvästä nopeusharjoittelusta ja kolmas on huomannut, että kaikki tekevät kestävyysharjoittelun tietyllä tavalla.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana jalkapallon tutkimus on lisääntynyt ja kehittynyt huomattavasti. Tutkimusta on tehty tämän hienon lajin jokaiselta osa-alueelta. Kaikille löytyy paljon tietoa: valmentajat, fyysiset valmentajat, fysioterapeutit, huoltajat, kenttämiehet, kengän suunnittelijat jne. Kuitenkin tieteellisiä menetelmiä ja tutkimusta pidetään jonkinasteisena mörkönä suomalaisessa juniorivalmennuksessa, ehkä jopa Veikkausliigassakin. Miksi? Onko se on liian tuntematonta, liian tieteellistä, kaukana käytännön työstä ja menee valmentajan epämukavuusalueelle?

Esimerkki: jos harjoituksen seurauksena kahdestakymmenestä pelaajasta kymmenellä nopeus kehittyy, harjoittelun onnistumisprosentti voidaan laskea samaksi kun heittäisi kruunaa ja klaavaa. On mielestäni paljon järkevämpää perustaa nopeusharjoittelu tietoon ja menetelmään, jota on testattu sadoilla, ehkä tuhansilla pelaajilla ympäri maailmaa, jonka onnistumisprosentti on yli 90. Sadoilla pelaajilla tutkitusta menetelmästä valmentajan on loogisempaa valita harjoittelumetodi ja soveltaa se joukkueellensa sopivaksi.

Toinen vaihtoehto on luottaa kokemusperäiseen tietoon (kruuna ja klaava), jolloin emme voi olla varmoja menetelmän tehokkuudesta nopeusominaisuuden kehittäjänä. Siitä huolimatta harjoittelu perustuu usein kokemukseen ja kuulopuhetietoon tehokkaasta harjoittelumenetelmästä. Tässä on se ansa, että uskotaan harjoitusmenetelmän tehokkuuteen, vaikka esimerkiksi 14-16-vuotiailla tulokset paranevat todennäköisesti millä menetelmällä tahansa. Kyse onkin siitä, että valmentajalla olisi tieto siitä, kuinka paljon kypsymiseen liittyvät tekijät parantavat luonnostaan nopeutta ja kuinka paljon siitä on valmennuksen ansiota. Tai onko valmentaja jopa hidastanut kehitystä muutamalla kymmenyksellä suhteessa luonnolliseen kehittymiseen.

Vaikka harjoittelumenetelmäksi valittaisiin sadoilla testattu ja hyväksi todettu menetelmä, niin se ei välttämättä takaa  hyviä tuloksia. Valmentajan on tunnettava laji ja urheilija kokonaisvaltaisesti ja sovellettava tutkittu tieto harjoitteluun. Mutta miten? Tutustumalla itse koko fysiologiaan anatomiaan, kuormitusfysiologiaan, lihashermojärjestelmän toimintaan jne.? Kyllä ja ei. Suomessa on paljon eri osa-alueiden erityisosaajia: valmentajat, fyysiset valmentajat, fysioterapeutit, taidon opettajat, skouttaajat jne. Kaikkea ei tarvitse opiskella itse. Laadukkaissa jalkapalloseuroissa käytetäänkin valmentajan tukena moniammatillisia tiimejä (esim. Medical Staff, Sport Science Staff jne.). Jokainen keskittyy omiin vahvuuksiinsa ja seuran toimintaa pystytään mittaamaan ja kehittämään monipuolisesti.

Pelaajakehitys (fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen, taktinen, tekninen) tarvitsee systemaattisen ja yhtenäisen linjan yksittäisessä seurassa. Olen aina kannustanut valmentajia ajattelemaan fyysistä harjoittelua olympiadi periaatteella: tavoitteet tehdään neljän vuoden sykleillä.  Syy-seuraus suhdetta (miksi kehitymme/miksi emme kehity) on pystyttävä seuraamaan valideilla mittareilla. Fyysisessä harjoittelussa tämä tarkoittaa nousujohteista harjoittelua, harjoitusvaikutuksen testausta, analysointia ja kehittämistä kuukausittain monen vuoden ajan.

Alla linkki ytimekkäästi kirjoitetusta ajattelusta "näin on aina tehty".

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/apoleon/107286/

20 punnerrusta, 20 vatsaa, 20 selkää, 20 kyykkyä ja kolme kierrosta

Noin vuosi sitten luin lehdistä, että Suomen maajoukkuetiimi  pohti kovaan ääneen suomalaisten jalkapalloilijoiden fyysistä kuntoa; pelaajat ovat fyysisesti jäljessä kansainvälisestä tasosta. Ymmärtääkseni viesti oli selvä: Suomessa harjoitellaan liian löysästi, eivätkä pelaajat pärjää kansainvälisessä vauhdissa. Onko tämä totta? Harjoittelemmeko liian löysästi ja liian vähän? Vai harjoitellaanko päivittäin hyviä asioita ilman siirtovaikutusta peliin?

Olen siinä mielessä hienossa asemassa, että harrastuksestani on tullut työ. Olen päässyt seuraamaan vuosittain satoja jalkapalloharjoituksia. Luonnollisesti tarkkailen harjoituksia fyysisen harjoittelun näkökulmasta. Hyvin vakiintunut protokolla, ainakin junioriharjoittelussa, näyttäisi olevan harjoitusten lopuksi vedettävät lukuisat toistolihaskuntoliikkeet. Olen myös huomannut, että perinteiset vatsat ja selät ovat nykymuodin mukana vaihtuneet ”keskivartalon korsetin-” sekä toiminnallisiin harjoitteisiin. Mutta miksi toistot, miksi keskivartaloliikkeet? Mitä sinä valmentaja tai fyysinen valmentaja haluat tällä saavuttaa? Väkisin herää kysymys: kuinka monta kertaa jalkapallopelissä pelaaja tekee 20 punnerrusta, 20 vatsaa, 20 selkää ja 20 kyykkyä? Tai viisi rinnallevetoa ja viisi tempausta? Hmm... Ei yhtään.

Aikuisiässä harjoittelu onkin jo systemaattisempaa. Pelaajat tekevät henkilökohtaisia harjoitusohjelmia ja monet joukkueet käyttävät erilaisia mittareita joukkueensa fyysisen kunnon kehittymisen seurannassa.  Mutta ovatko Veikkausliigapelaajat huonossa kunnossa? Vai jalkapallon kannalta vääränlaisessa hyvässä fyysisessä kunnossa?

Olen vieraillut monen kollegani luona Italian pääsarjan Serie A-joukkueissa. Käytän sen vuoksi esimerkkeinä, oman kokemukseni perusteella, Italian liigan fyysistä harjoittelua ja testituloksia. Esimerkkinä: Tekeekö moni Serie A:n pelaaja keskimäärin suuremmilla painoilla kyykkyjä kuin Veikkausliigapelaajat? Ei tee. Juokseeko moni Serie A:n pelaaja keskimäärin enemmän kestävyystestissä kuin Veikkausliigajoukkueen pelajaa? Ei juokse. Tekeekö Serie A:n pelaaja enemmän toistovatsoja kuin Veikkausliigapelaaja? Ei tee.

Mistä tämä ero sitten johtuu, että Serie A:ssa on oletettavasti ”kovempikuntoisia” pelaajia kuin Veikkausliigassa tai Suomen maajoukkueessa? 

Pohjoismaissa, Keski- ja Etelä-Europassa jalkapallon fyysisiä lajivaatimuksia on tutkittu paljon. Lisäksi tutkijoita on kiinnostanut fyysinen suorituskyky suhteessa psyykkiseen suorituskykyyn, taktiikkaan, taitoon ja sosiaaliseen ympäristöön. Aihe on moniulotteinen. Mutta pelkistetään asia: moni suomalainen pelaaja on testitulosten perusteella kestävämpi ja voimakkaampi kuin Italian liigan pelaaja. Mistä tämä suomalaisten pelillinen "huonokuntoisuus" sitten tulee? Tekeekö Serie A:n pelaaja esimerkiksi enemmän oikeita valintoja pelin aikana? Käyttääkö italialainen pelaaja, maallikkokielellä sanottuna, metrinsä järkevämmin ja tehokkaammin? Osaako Serie A pelaaja käyttää voimaa paremmin? Ovatko perussuoritukset parempia?  Vai onko fyysinen harjoittelu ollut lajinomaisempaa? Onko hän siis paremmassa jalkapallokunnossa (lue: tekninen, taktinen, fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen...)

Eli haluammeko edelleen juoksuttaa suomalaisia pelaajia lisää, vai keskittyisimmekö opettamaan peliä nimeltä jalkapallo? Tulisiko fyysistä harjoittelua soveltaa peliin eikä toisin päin? Kyllä tulisi.

© KunnonPalvelua-LP 2012