Kehitetään lajisuoritusta vai yksittäisiä fyysisiä ominaisuuksia? 2/2

Kaikki kuormitusfysiologiaan ja voimaharjoitteluun perehtyneet ovat törmänneet kirjallisuudessa samoihin termeihin: aerobinen kestävyys, anaerobinen kestävyys, nopeuskestävyys, perusvoima, nopeusvoima jne. Kaikkiin edellä mainittuihin löytyy myös omat tarkentavat alalajinsa. Edellä mainittuja ominaisuuksia voi harjoittaa monella eri tavalla. Keho ei siis tiedä mitä teet: tietyllä kuormitustasolla, minuutti ja/tai toistomäärillä tietty ominaisuus kehittyy. Mitä tämä tarkoittaa jalkapallossa ja miten voisimme tietoa hyödyntää?

Kestävyysjuoksussa aerobista kestävyyttä kehitetään juosten, uinnissa uiden, jne. Miten jalkapallossa? Sen sijaan, että kehitämme kuntoa juosten kestävyysurheilunomaisesti rasituksen ja palautuksen vaihteluihin ja syketasoihin perustuen, voisiko jalkapallossa aerobisen kunnon kehittäminen tarkoittaa pelaamista tietyllä sykealueella tai tietyllä intensiteetillä tietyn ajan? Jalkapallopeli olisi jalkapalloilijan juoksuharjoite (aerobinen, anaerobinen jne.). Jalkapallossa aerobinen kunto kehittyy, kun pelaaja pysyy pääsääntöisesti tietyllä aerobisella rasitustasolla? 

Monta eri koulukuntaa

Yksi koulukunta kannattaa kestävyysharjoittelua koko kauden läpi jalkapalloa pelaamalla. Pelien pelaajamäärää, aikaa, palautusta ja kentän kokoa vaihtelemalla saadaan eri kuormituksilla fyysinen kunto kehittymään ja keho palautumaan. Lisäksi pelillisten suoritusten tulisi olla laadultaan ja intensiteetiltään sataprosenttisia. 

Toisen ääripään koulukunta vuorostaan kritisoi tätä mallia mm. siitä, että olisi fysiologisesti mahdotonta, tai hyvin vaikeaa harjoitella esim. aerobista kestävyyttä, koska intensiteetin olisi oltava aina 100% jalkapallosuorituksissa. Toisin sanoen, aerobista harjoittelua ei voisi toteuttaa, koska mm. sykkeet, laktaatit ja anaerobinen energiatuotto ovat kontrolloimattomia. Sen vuoksi tämä koulukunta uskoo enemmän juosten tehtäviin oheisharjoitteisiin, joilla pidetään toistomäärät, sykkeet ja laktaatit tiukasti eri kuormitusfysiologisten määritelmien sisäpuolella.

Kontrolloida vai luottaa peliin?

Jalkapallo on siitä mielenkiintoinen laji, että jo heti alkuverryttelyssä voimme käydä läpi melkein (tahallaan tai tahattomasti) koko kuormitusfysiologiaterminologian-, hermostollisen- ja lihastyölajien kirjon. Sykkeiden perusteella voimme toimia aerobisella tasolla, mutta mitä kaikkea tapahtuu lihaksistossa ja hermostossa? Sitä emme voi kontrolloida.

Osa fyysisistä valmentajista perustelee juoksuharjoitteet lajiharjoitus- ja pelimäärillä (harjoitukset, liiga, cup, europelit, mahdolliset maajoukkuepelit). Näin voi kontrolloida fyysistä rasitusta ja vähentää rasituksen ja väsymyksen aikaansaamaa vammariskiä. Mutta tuoko ennalta tarkasti määritelty, kentän ulkopuolella tehty, juoksuharjoittelu valmentajalle vain kontrollin tunteen urheilijan fysiologisista tapahtumista? Onko siitä hyötyä pelillisesti tai vammariskin vähentämisen kannalta? 

Mitä kaikesta tiedosta tulisi päätellä?

Jalkapallo on siinä mielessä haastava peli, ettei siinä ole ajan ja rasituksen suhteen vakioitua työskentelyä. Meillä on vain keskiarvotasoista dataa ajasta ja kuormituksesta, joka on kerätty eri sarjoista ja sarjatasoista. Peli on erilaista yksilöstä, iästä, taitotasosta, sarjasta ja liigasta toiseen. Tällöin harjoittelua on vaikea perustaa karkeisiin fysiologisiin lainalaisuuksiin tai pienpeleillä tehtyihin tutkimuksiin. Tämä voisi puhua sen puolesta, että kestävyysharjoittelua pitäisi  soveltaa erilaisia pelejä pelaamalla kyseisellä taito, sarja- ja ikätasolla ja luottaa kehitykseen. Mutta toisaalta, vakioidulla aikasuhdetyöskentelyllä (oheisharjoittelu) voimme varmistaa tietyn fyysisen ominaisuuden kehittämisen. 

Mikä menetelmä tulisi siis valita? Millä saadaan parhaat tulokset? Siinä piilee mielestäni ero hyvän ja erinomaisen fyysisen valmentajan välillä. Hyvin hoidetussa fyysisessä valmennuksessa valmentaja osaa mm. analysoida pelaajien lähtökohdat, kunkin yksilön taito- ja kuntotason, mentaaliset ominaisuudet, harjoitusten kuormittavuuden kullekin pelaajalle yksilönä, liigan tason, pelimäärät, pelin intensiteetit, peliajat ja harjoittelualustat. Sen vuoksi fyysistä valmentajaa ei pitäisi erottaa erilliseksi valmentajaksi vaan fyysisen valmentajan on ymmärrettävä kokonaisuus ja osattava reflektoida näkemäänsä monipuolisesti suhteessa niihin eri tekijöihin, jotka urheilijan suorituskykyyn ja pelin edistämiseen vaikuttavat. Maailmalla on jo olemassa valmennustiimejä, joissa ei ole erikseen fyysistä valmentajaa, on vain valmentajia ja vastuualueita.

Kehitetään lajisuoritusta vai yksittäisiä fyysisiä ominaisuuksia? 1/2

Herkkyyskausilla tarkoitetaan ihmisen biologista kypsymisvaiheiden aikaa, jolloin tietty fyysinen ominaisuus, tai oikeammin sanottuna elinjärjestelmä (hermosto, lihaksisto, hengityselimistö jne.), on "herkimmillään" kehittymään. Kaikki valmentajat ovat todennäköisesti pohtineet herkkyyskausien merkitystä jalkapallovalmennuksessaan fyysisen valmennuksen näkökulmasta. Herkkyyskausista löytyy kirjallisuudesta paljon samansuuntaisia kaavioita, josta asiaan perehtymätönkin voi luoda selkeän harjoittelurungon eri fyysisille ominaisuuksille. Miten herkkyyskausista tehtyihin kaavioihin pitäisi jalkapallossa suhtautua?

Herkkyyskausien käsitteitä ovat mm. aerobinen kestävyys, nopeuden hermotus, nopeusvoima, voima, motoriset taidot jne. Eli hyvin yleisiä ja abstraktejakin käsitteitä. Mitä nämä käsitteet tarkoittavat jalkapallossa? Pitääkö harjoittelussa eriyttää esim. yllämainittujen ominaisuuksien harjoittelu? Vai kannattaako miettiä, millaisissa lajisuorituksissa yllämainittuja ominaisuuksia voi kehittää?

Jalkapalloa pelatessa lajisuoritukset ovat pääosin ulkoapäin tulevan ärsykkeen sanelemia. Olisiko silloin myös hyvä tehdä herkkyyskausiharjoittelu lajinomaisesti? Nykytiedon mukaan motoristen taitojen parhaana harjoittelumuotona pidetään (riippuen motorisesta taidosta ja kehitysasteesta) pääsääntöisesti ulkoisten tai ennalta määrittämättömien ärsykkeiden aikaansaamaa motorista suoritusta. Eli havainnoinnin ja motorisen suorituksen yhdistämistä, joka jalostuu heti oikeaksi lajitaidoksi. Mitä tämä tarkoittaa käytännön valmennustilanteessa?

Harjoitellaanko esim. kuperkeikkaa yksittäisenä suljettuna harjoitteena vai ennalta määrittämättömän tilanteen reaktiivisena toimintona pallon kanssa? Rytmikyky: tarvitseeko jalkapalloilija muusikon rytmitajua vai riittääkö, että pelaaja osaa juoksun aikana rytmittää askeleensa oikein sekä toimia neljällä raajalla rytmisesti eli taloudellisesti niin, että kykenee tuottamaan samalla myös lajin kannalta riittävän liikenopeuden? Liiketiheys: kuinka paljon aikaa kannattaa käyttää askellusharjoitukseen kartioilla? Kuinka monta kertaa jalkapalloilija tuijottaa jalkapallo-ottelussa maahan ja askeltaa "tiheästi"? Olisiko järkevämpää valmentaa esim. pallon kanssa erilaisten ulkoisten ärsykkeiden kautta liiketiheyden muutoksia, johon sisältyy lajinomaisia painopisteen muutoksia, havainnointia, liikkeen, voiman ja liikenopeuden säätelyä?

Askellukset kartioilla, erilaiset käsien ja jalkojen rytmitysharjoitukset sekä suljetut kuperkeikat ovat sinänsä hyviä perusharjoitteita ja niillekin on paikkansa juniorivalmennuksessa sekä esimerkiksi vammautuneen urheilijan kuntoutuksessa, kun pallollinen lajiharjoittelu ei onnistu. Perusharjoitteita toistamalla saadaan mahdollisesti motoristen taitojen teisteissä tai suoranopeustuloksissa parempia tuloksia, mutta näkyykö kehitys parempana jalkapallopelaamisena? Kaikki harjoittelu on suhteutettava oikein  käytössä olevaan aikaan nähden. Kun ajatellaan nykyisiä motorisen oppimisen teorioita sekä jalkapalloa lajina, mielestäni olisi järkevämpää toteuttaa tietoisesti ja systemaattisesti herkkyyskausiharjoittelua lajinomaisina suorituksina. Koska valmennamme lajia nimeltä jalkapallo.

Yliopisto- ja korkeakouluopiskelijat - eniten sairaslomalla?

Akatemia sanalla tarkoitetaan oppineiden yksilöiden yhteisöä (taide, tiede, musiikki jne). Akatemia kuulostaa sanana kieltämättä hienolta. Niin hienolta, että suomalaisissa urheiluseuroissa on perustettu lukuisia akatemioita. Itsekin olen saanut kunnian työskennellä FC Hongan junioriakatemiassa. Rehellisesti täytyy sanoa, että mielestäni koko sana on kärsinyt inflaation.

Jos ajatellaan akatemiaa esim. korkeakouluna tai yliopistona, niin ovatko Suomen jalkapalloakatemiat tasoltaan jalkapallon korkeakouluja tai yliopistoja? Onko jalkapalloakatemioissa opetussuunnitelma taktiselle, tekniselle, fyysiselle, psyykkiselle harjoittelulle? Jos, ja kun (toivottavasti) on, toteutuuko opetussuunnitelma? Onko opettajilla riittävästi tietoa opettaakseen tiettyä ainetta ja valmistamaan pelaajat tuleviin vuosiin?

Olin syksyllä eräässä koulutustapahtumassa, jossa kuulin sivusta muutaman valmentajan keskustelun. Lainaan valmentajilta lauseen: "huipulla harjoitellaan paljon ja kovaa, näin meidänkin täytyy tehdä". Oletan, että suomalaisessa jalkapallossa tämä huippu on nuorten akatemioissa. Huipulla näköjään myös vammaudutaan paljon ja kovaa.

Vastaanotollani käy viikoittain nuoria urheilijoita fysioterapiassa. Tukkimiehen kirjanpidolla laskettuna 95% näistä nuorista urheilijoista kärsii rasitusvammoista: kolmen kärjessä (ei arvojärjestys) polvi, lantionseutu ja selkä.

Valitettavan usein vastaanotolla käyvät ne nuoret urheilijat, jotka harjoittelevat viikkotasolla vähintään 4-5 kertaa lajinsa edustusjoukkueissa (paljon ja kovaa?). Mahdollisesti ammattini sokea piste on siinä, että nämä huiput hakeutuvat vastaanotolle, koska haluavat edelleen urheilla usein. Ja urheiluseurojen "peruskoulussa" opiskelevat nuoret eivät hakeudu vastaanotolle vaan pitävät kuukauden tauon. Oli miten oli, talenttiemme rasituvammat ovat yleistyneet.

Onko akatemiavalmennus akatemiatasoista (jalkapallon yliopisto tai korkeakoulu) siinä mielessä, että lajiharjoittelun lisäksi esim. vammoja ennaltaehkäisevää harjoittelua toteutetaan säännöllisesti? Tunnetaanko akatemioissa kasvuikäisten sekä lajin tyyppivammat, rytmitetään harjoittelu mikro- ja makrosyklissä sisällöltään, voluumiltaan ja intensiteetiltään nuorille urheilijoille sopivaksi? Lajin tyyppivammoista 60-70% on ennaltaehkäistävissä. Eli sadasta pelaajasta yli puolet. Rasitusvammoista taas suurin osa on valmennusvirheitä. Valmennusvirheellä tarkoitan kokonaisrasituksen hallintaa suhteessa nuoren urheilullisiin tapahtumiin (joukkuetapahtumat, aamuharjoitukset, alueelliset joukkueet jne.).

Mielestäni jalkapalloseuroille tai vähintään akatemioille pitäisi määritellä kansallisella tasolla tietyt laatukriteerit: akatemian organisaatiorakenne, valmentajakoulutus, fyysisen valmentajan koulutus eli yhtenäinen kansallinen linja. Ei siksi, että nykyinen toiminta olisi valtavan huonoa, vaan saada kansallisella tasolla yhtenäistä linjaa ja turvallista harjoittelua talenteillemme.

Entäs sitten resurssit: mistä saada hyviä tekijöitä, kun rahaa ei ole? Tapaan jatkuvasti laadukkaita jalkapallovalmentajia, jotka joutuvat taistelemaan nykyistä kansallista tuulimyllyä (puutteellinen yhtenäinen linja) vastaan oman joukkueensa kanssa. Mikäli kansallisella tasolla laatukriteerit eivät ole virallisesti vielä toteutettavissa, ehdottaisin kansallista seurayhteistyötä. Seurojen välinen yhteistyö luento-, harjoitusesimerkkimuodossa olisi helposti toteutettavissa. Kannustaisinkin samanhenkisiä valmentajia olemaan aktiivisesti kontaktissa eri jalkapalloseuroihin. Näin voisimme kustannustehokkaasti rakentaa maahamme yhtenäistä organisaatio- ja harjoittelulinjaa talenteillemme.