Miten lajiharjoitusta kannattaisi ajatella?

Kaikki varmasti ymmärtävät, että alkuverryttelyn idea on valmistaa keho tulevaan harjoitukseen. Niinpä monet huomioivatkin jo alkuverryttelyssä tulevan harjoituksen ja lajin vaatimukset niin urheilijan fysiikalle kuin kognitiivisillekin tekijöille.

Lajin vaatimuksia voisi fyysisestä näkökulmasta kutsua vammojen ennaltaehkäisyksi. Tulevan harjoituksen huomioimisella tarkoitan lyhyesti sitä, että aktivoidaan tulevassa harjoituksessa käytettävät liikemallit ja fysiologia.

Samalla tavalla kuin alkuverryttelyssä pelaajien suorituskyky aktivoidaan tulevaan harjoitukseen, tulisi fyysisessä harjoittelussa pelaajat valmistaa pelipaikoilleen sopiviksi. Mitä pelaajasi tulevat tekemään tulevassa harjoituksessa? Miten pelaajat pelaavat eri pelipaikoilla joukkueessa? Minkälaisen kehityskaaren haluat valmentajana koko kaudelle?

Yksitoista vastaan yksitoista pelissä jokaiselle pelipaikalle saadaan pelinomaista kuormitusta sekä teknisiä että taktisia suorituksia. Me valmentajat toteutamme erilaisia harjoituksia, joissa jokaista erityisaluetta hyökkäyksessä ja puolustuksessa harjoitetaan erikseen. Kehitämme erikokoisilla peleillä ja pelialueilla kuntoa ja muodostamme tilanteita, jossa pelaajaa joutuu ratkaisemaan esim. 2v2 tilanteen. Taktisessa harjoittelussa luonnollisesti pelipaikkakohtaiset vaatimukset korostuvat.

Ehkä voisi ajatella, että taktisissa harjoituksissa kehittyvät myös pelipaikalle vaadittavat liikemallit ja mahdollisesti kuntotekijät. Fyysisen harjoittelun näkökulmasta se on mielestäni enemmän tilanne- kuin pelipaikkakohtaista harjoittelua. Pelipaikkakohtaisessa fyysisessä harjoittelussa pääpainona on yksilön kehityskohteet kyseiselle paikalle eli roolille.

Mitä vaatimuksia lajilla ja joukkueella on pelaajalle tietyllä pelipaikalla? Minkälaista kuntoa, askelluksia, hyppyjä, voimaa ja keskivartalon hallintaa tarvitsee keskuspuolustaja? Miten edellä mainitut ominaisuudet eroavat laitahyökkääjällä? Kannattaako näiden kahden eri pelipaikan pelaajan harjoitella yhdessä erilaisia liikemalleja: painopisteen muutokset, liikkeen suunta, reagointi,  katseen suuntaaminen ja synkronoidut liikkeet muiden pelaajien kanssa? Kun keskuspuolustaja ja laitahyökkääjä harjoittelee samanlaista voimaa ja askellusharjoituksia, olisiko mahdollista että toinen kehittyy vain ajanhukassa?

Keskuspuolustaja voi olla oman erityislajinsa huippukunnossa, joten on turha vertailla laitahyökkääjään, joka hyvin rohkeasti ilmaistuna on täysin eri lajin edustaja. Samoin tulisi ajatella harjoituksen suunnittelussa.

Kannattaako saman erikoistumislajin pelaajia valmentaa samalla tavalla?

On mielestäni joukkueen ja pelaajan kehitykselle positiivista, että jokainen pelaaja harjoittelee fysiikkaa pelipaikkakohtaisesti. Kun jaamme pelaajat ryhmiin erikoistumisensa mukaan, saadaanko sillä haluttu tulos? Onko hyödyllistä laittaa kaikki laitahyökkääjät harjoittelemaan samalla tavalla? Voiko kaikkia suomalaisia 100m juoksijoita valmentaa samalla tavalla?

Jalkapallon lajianalyysistä näkee eri pelipaikkojen liikutut matkat, liikenopeudet, testitulokset jne. Pelipaikkakohtaiset erot on hyvä ymmärtää, mutta edelleen kaiken takana on yksilöllisyys. Mitä pelaajasi tarvitsee kehittää kyseisellä pelipaikalla? Mitä, miten ja miksi? Miten hän eroaisi nykyisestä kun on saavuttanut tarvittavan tuloksen? Onko kyse enemmän kognitiivisesta kuin fyysisestä ominaisuudesta eli kehitätkö pomppua voimailusalilla vai lajiharjoituksissa? Ja edelleen miten  harjoitutat pomppua voimailusalilla tai harjoituksissa suhteessa pelipaikkaan?

Missä asiassa pelaaja tulisi kehittyä? Miten se palvelee joukkueen pelitapaa? Esimerkiksi vastahyökkäysjoukkueen laitapelaajan fyysistä harjoittelua tulisi toteuttaa eri tavalla kuin pallonhallintajoukkueen.

Vähemmän turhaa samassa ajassa?

Jos yksilön kehittäminen yksilölajissa on haastavaa niin mitä se on joukkuelajissa? Täydellisyyteen pyrkimisen sijaan tavoittelisin täydellisen turhan työn karsimista.

Kaikille samalla tavalla toteutetusta harjoittelusta ei ole välttämättä haittaa, mutta kuinka paljon siitä on turhaa? Pallon pomputtelusta tuskin on haittaa, mutta kuinka paljon siitä on hyötyä pelissä? Saman ajan voi käyttää tehokkaammin.

Oman valmennusfilosofiani mukaan olemme pitkällä silloin, kun fyysinen harjoittelu jaetaan pelipaikkakohtaiseksi. Siitä on mahdollista astua vielä askel pidemmälle kun muistaa pelipaikan asettamat vaatimukset, sekä  yksilölliset kehittymiskohdat suhteessa pelaajan lähtökohtaan, pelipaikkaan, tavoitteisiin ja pelitapaan. Tämä kaikki olisi helppoa kun lajin ja fyysisen harjoittelun voisi erottaa toisistaan. Teknisen, taktisen, fyysisen ja psyykkisen yhdistäminen yhteen harjoitukseen vaikuttaa ensiajattelulla työläältä. Sitä se onkin. Ja sen vuoksi kannattaa ajatella, miten lajiharjoittelua kannattaa ajatella.

Kehitetään lajisuoritusta vai yksittäisiä fyysisiä ominaisuuksia? 2/2

Kaikki kuormitusfysiologiaan ja voimaharjoitteluun perehtyneet ovat törmänneet kirjallisuudessa samoihin termeihin: aerobinen kestävyys, anaerobinen kestävyys, nopeuskestävyys, perusvoima, nopeusvoima jne. Kaikkiin edellä mainittuihin löytyy myös omat tarkentavat alalajinsa. Edellä mainittuja ominaisuuksia voi harjoittaa monella eri tavalla. Keho ei siis tiedä mitä teet: tietyllä kuormitustasolla, minuutti ja/tai toistomäärillä tietty ominaisuus kehittyy. Mitä tämä tarkoittaa jalkapallossa ja miten voisimme tietoa hyödyntää?

Kestävyysjuoksussa aerobista kestävyyttä kehitetään juosten, uinnissa uiden, jne. Miten jalkapallossa? Sen sijaan, että kehitämme kuntoa juosten kestävyysurheilunomaisesti rasituksen ja palautuksen vaihteluihin ja syketasoihin perustuen, voisiko jalkapallossa aerobisen kunnon kehittäminen tarkoittaa pelaamista tietyllä sykealueella tai tietyllä intensiteetillä tietyn ajan? Jalkapallopeli olisi jalkapalloilijan juoksuharjoite (aerobinen, anaerobinen jne.). Jalkapallossa aerobinen kunto kehittyy, kun pelaaja pysyy pääsääntöisesti tietyllä aerobisella rasitustasolla? 

Monta eri koulukuntaa

Yksi koulukunta kannattaa kestävyysharjoittelua koko kauden läpi jalkapalloa pelaamalla. Pelien pelaajamäärää, aikaa, palautusta ja kentän kokoa vaihtelemalla saadaan eri kuormituksilla fyysinen kunto kehittymään ja keho palautumaan. Lisäksi pelillisten suoritusten tulisi olla laadultaan ja intensiteetiltään sataprosenttisia. 

Toisen ääripään koulukunta vuorostaan kritisoi tätä mallia mm. siitä, että olisi fysiologisesti mahdotonta, tai hyvin vaikeaa harjoitella esim. aerobista kestävyyttä, koska intensiteetin olisi oltava aina 100% jalkapallosuorituksissa. Toisin sanoen, aerobista harjoittelua ei voisi toteuttaa, koska mm. sykkeet, laktaatit ja anaerobinen energiatuotto ovat kontrolloimattomia. Sen vuoksi tämä koulukunta uskoo enemmän juosten tehtäviin oheisharjoitteisiin, joilla pidetään toistomäärät, sykkeet ja laktaatit tiukasti eri kuormitusfysiologisten määritelmien sisäpuolella.

Kontrolloida vai luottaa peliin?

Jalkapallo on siitä mielenkiintoinen laji, että jo heti alkuverryttelyssä voimme käydä läpi melkein (tahallaan tai tahattomasti) koko kuormitusfysiologiaterminologian-, hermostollisen- ja lihastyölajien kirjon. Sykkeiden perusteella voimme toimia aerobisella tasolla, mutta mitä kaikkea tapahtuu lihaksistossa ja hermostossa? Sitä emme voi kontrolloida.

Osa fyysisistä valmentajista perustelee juoksuharjoitteet lajiharjoitus- ja pelimäärillä (harjoitukset, liiga, cup, europelit, mahdolliset maajoukkuepelit). Näin voi kontrolloida fyysistä rasitusta ja vähentää rasituksen ja väsymyksen aikaansaamaa vammariskiä. Mutta tuoko ennalta tarkasti määritelty, kentän ulkopuolella tehty, juoksuharjoittelu valmentajalle vain kontrollin tunteen urheilijan fysiologisista tapahtumista? Onko siitä hyötyä pelillisesti tai vammariskin vähentämisen kannalta? 

Mitä kaikesta tiedosta tulisi päätellä?

Jalkapallo on siinä mielessä haastava peli, ettei siinä ole ajan ja rasituksen suhteen vakioitua työskentelyä. Meillä on vain keskiarvotasoista dataa ajasta ja kuormituksesta, joka on kerätty eri sarjoista ja sarjatasoista. Peli on erilaista yksilöstä, iästä, taitotasosta, sarjasta ja liigasta toiseen. Tällöin harjoittelua on vaikea perustaa karkeisiin fysiologisiin lainalaisuuksiin tai pienpeleillä tehtyihin tutkimuksiin. Tämä voisi puhua sen puolesta, että kestävyysharjoittelua pitäisi  soveltaa erilaisia pelejä pelaamalla kyseisellä taito, sarja- ja ikätasolla ja luottaa kehitykseen. Mutta toisaalta, vakioidulla aikasuhdetyöskentelyllä (oheisharjoittelu) voimme varmistaa tietyn fyysisen ominaisuuden kehittämisen. 

Mikä menetelmä tulisi siis valita? Millä saadaan parhaat tulokset? Siinä piilee mielestäni ero hyvän ja erinomaisen fyysisen valmentajan välillä. Hyvin hoidetussa fyysisessä valmennuksessa valmentaja osaa mm. analysoida pelaajien lähtökohdat, kunkin yksilön taito- ja kuntotason, mentaaliset ominaisuudet, harjoitusten kuormittavuuden kullekin pelaajalle yksilönä, liigan tason, pelimäärät, pelin intensiteetit, peliajat ja harjoittelualustat. Sen vuoksi fyysistä valmentajaa ei pitäisi erottaa erilliseksi valmentajaksi vaan fyysisen valmentajan on ymmärrettävä kokonaisuus ja osattava reflektoida näkemäänsä monipuolisesti suhteessa niihin eri tekijöihin, jotka urheilijan suorituskykyyn ja pelin edistämiseen vaikuttavat. Maailmalla on jo olemassa valmennustiimejä, joissa ei ole erikseen fyysistä valmentajaa, on vain valmentajia ja vastuualueita.

Kehitetään lajisuoritusta vai yksittäisiä fyysisiä ominaisuuksia? 1/2

Herkkyyskausilla tarkoitetaan ihmisen biologista kypsymisvaiheiden aikaa, jolloin tietty fyysinen ominaisuus, tai oikeammin sanottuna elinjärjestelmä (hermosto, lihaksisto, hengityselimistö jne.), on "herkimmillään" kehittymään. Kaikki valmentajat ovat todennäköisesti pohtineet herkkyyskausien merkitystä jalkapallovalmennuksessaan fyysisen valmennuksen näkökulmasta. Herkkyyskausista löytyy kirjallisuudesta paljon samansuuntaisia kaavioita, josta asiaan perehtymätönkin voi luoda selkeän harjoittelurungon eri fyysisille ominaisuuksille. Miten herkkyyskausista tehtyihin kaavioihin pitäisi jalkapallossa suhtautua?

Herkkyyskausien käsitteitä ovat mm. aerobinen kestävyys, nopeuden hermotus, nopeusvoima, voima, motoriset taidot jne. Eli hyvin yleisiä ja abstraktejakin käsitteitä. Mitä nämä käsitteet tarkoittavat jalkapallossa? Pitääkö harjoittelussa eriyttää esim. yllämainittujen ominaisuuksien harjoittelu? Vai kannattaako miettiä, millaisissa lajisuorituksissa yllämainittuja ominaisuuksia voi kehittää?

Jalkapalloa pelatessa lajisuoritukset ovat pääosin ulkoapäin tulevan ärsykkeen sanelemia. Olisiko silloin myös hyvä tehdä herkkyyskausiharjoittelu lajinomaisesti? Nykytiedon mukaan motoristen taitojen parhaana harjoittelumuotona pidetään (riippuen motorisesta taidosta ja kehitysasteesta) pääsääntöisesti ulkoisten tai ennalta määrittämättömien ärsykkeiden aikaansaamaa motorista suoritusta. Eli havainnoinnin ja motorisen suorituksen yhdistämistä, joka jalostuu heti oikeaksi lajitaidoksi. Mitä tämä tarkoittaa käytännön valmennustilanteessa?

Harjoitellaanko esim. kuperkeikkaa yksittäisenä suljettuna harjoitteena vai ennalta määrittämättömän tilanteen reaktiivisena toimintona pallon kanssa? Rytmikyky: tarvitseeko jalkapalloilija muusikon rytmitajua vai riittääkö, että pelaaja osaa juoksun aikana rytmittää askeleensa oikein sekä toimia neljällä raajalla rytmisesti eli taloudellisesti niin, että kykenee tuottamaan samalla myös lajin kannalta riittävän liikenopeuden? Liiketiheys: kuinka paljon aikaa kannattaa käyttää askellusharjoitukseen kartioilla? Kuinka monta kertaa jalkapalloilija tuijottaa jalkapallo-ottelussa maahan ja askeltaa "tiheästi"? Olisiko järkevämpää valmentaa esim. pallon kanssa erilaisten ulkoisten ärsykkeiden kautta liiketiheyden muutoksia, johon sisältyy lajinomaisia painopisteen muutoksia, havainnointia, liikkeen, voiman ja liikenopeuden säätelyä?

Askellukset kartioilla, erilaiset käsien ja jalkojen rytmitysharjoitukset sekä suljetut kuperkeikat ovat sinänsä hyviä perusharjoitteita ja niillekin on paikkansa juniorivalmennuksessa sekä esimerkiksi vammautuneen urheilijan kuntoutuksessa, kun pallollinen lajiharjoittelu ei onnistu. Perusharjoitteita toistamalla saadaan mahdollisesti motoristen taitojen teisteissä tai suoranopeustuloksissa parempia tuloksia, mutta näkyykö kehitys parempana jalkapallopelaamisena? Kaikki harjoittelu on suhteutettava oikein  käytössä olevaan aikaan nähden. Kun ajatellaan nykyisiä motorisen oppimisen teorioita sekä jalkapalloa lajina, mielestäni olisi järkevämpää toteuttaa tietoisesti ja systemaattisesti herkkyyskausiharjoittelua lajinomaisina suorituksina. Koska valmennamme lajia nimeltä jalkapallo.

Yliopisto- ja korkeakouluopiskelijat - eniten sairaslomalla?

Akatemia sanalla tarkoitetaan oppineiden yksilöiden yhteisöä (taide, tiede, musiikki jne). Akatemia kuulostaa sanana kieltämättä hienolta. Niin hienolta, että suomalaisissa urheiluseuroissa on perustettu lukuisia akatemioita. Itsekin olen saanut kunnian työskennellä FC Hongan junioriakatemiassa. Rehellisesti täytyy sanoa, että mielestäni koko sana on kärsinyt inflaation.

Jos ajatellaan akatemiaa esim. korkeakouluna tai yliopistona, niin ovatko Suomen jalkapalloakatemiat tasoltaan jalkapallon korkeakouluja tai yliopistoja? Onko jalkapalloakatemioissa opetussuunnitelma taktiselle, tekniselle, fyysiselle, psyykkiselle harjoittelulle? Jos, ja kun (toivottavasti) on, toteutuuko opetussuunnitelma? Onko opettajilla riittävästi tietoa opettaakseen tiettyä ainetta ja valmistamaan pelaajat tuleviin vuosiin?

Olin syksyllä eräässä koulutustapahtumassa, jossa kuulin sivusta muutaman valmentajan keskustelun. Lainaan valmentajilta lauseen: "huipulla harjoitellaan paljon ja kovaa, näin meidänkin täytyy tehdä". Oletan, että suomalaisessa jalkapallossa tämä huippu on nuorten akatemioissa. Huipulla näköjään myös vammaudutaan paljon ja kovaa.

Vastaanotollani käy viikoittain nuoria urheilijoita fysioterapiassa. Tukkimiehen kirjanpidolla laskettuna 95% näistä nuorista urheilijoista kärsii rasitusvammoista: kolmen kärjessä (ei arvojärjestys) polvi, lantionseutu ja selkä.

Valitettavan usein vastaanotolla käyvät ne nuoret urheilijat, jotka harjoittelevat viikkotasolla vähintään 4-5 kertaa lajinsa edustusjoukkueissa (paljon ja kovaa?). Mahdollisesti ammattini sokea piste on siinä, että nämä huiput hakeutuvat vastaanotolle, koska haluavat edelleen urheilla usein. Ja urheiluseurojen "peruskoulussa" opiskelevat nuoret eivät hakeudu vastaanotolle vaan pitävät kuukauden tauon. Oli miten oli, talenttiemme rasituvammat ovat yleistyneet.

Onko akatemiavalmennus akatemiatasoista (jalkapallon yliopisto tai korkeakoulu) siinä mielessä, että lajiharjoittelun lisäksi esim. vammoja ennaltaehkäisevää harjoittelua toteutetaan säännöllisesti? Tunnetaanko akatemioissa kasvuikäisten sekä lajin tyyppivammat, rytmitetään harjoittelu mikro- ja makrosyklissä sisällöltään, voluumiltaan ja intensiteetiltään nuorille urheilijoille sopivaksi? Lajin tyyppivammoista 60-70% on ennaltaehkäistävissä. Eli sadasta pelaajasta yli puolet. Rasitusvammoista taas suurin osa on valmennusvirheitä. Valmennusvirheellä tarkoitan kokonaisrasituksen hallintaa suhteessa nuoren urheilullisiin tapahtumiin (joukkuetapahtumat, aamuharjoitukset, alueelliset joukkueet jne.).

Mielestäni jalkapalloseuroille tai vähintään akatemioille pitäisi määritellä kansallisella tasolla tietyt laatukriteerit: akatemian organisaatiorakenne, valmentajakoulutus, fyysisen valmentajan koulutus eli yhtenäinen kansallinen linja. Ei siksi, että nykyinen toiminta olisi valtavan huonoa, vaan saada kansallisella tasolla yhtenäistä linjaa ja turvallista harjoittelua talenteillemme.

Entäs sitten resurssit: mistä saada hyviä tekijöitä, kun rahaa ei ole? Tapaan jatkuvasti laadukkaita jalkapallovalmentajia, jotka joutuvat taistelemaan nykyistä kansallista tuulimyllyä (puutteellinen yhtenäinen linja) vastaan oman joukkueensa kanssa. Mikäli kansallisella tasolla laatukriteerit eivät ole virallisesti vielä toteutettavissa, ehdottaisin kansallista seurayhteistyötä. Seurojen välinen yhteistyö luento-, harjoitusesimerkkimuodossa olisi helposti toteutettavissa. Kannustaisinkin samanhenkisiä valmentajia olemaan aktiivisesti kontaktissa eri jalkapalloseuroihin. Näin voisimme kustannustehokkaasti rakentaa maahamme yhtenäistä organisaatio- ja harjoittelulinjaa talenteillemme.

Valmentaminen ja uskomukset, kruuna vai klaava?

Antaisitko keittiömestarin hoitaa lakiasiasi? Voisiko ajokortiton kuski viedä lapsesi aamulla kouluun? Voisiko sairaanhoitaja leikata olkapääsi? Antaisitko fysioterapeutin toimia ala-aste opettajana? Aivan.

Monet juniorivalmentajat tekevät erittäin tunnollisesti työtä jalkapallon kehittämiseksi. Suomessa junioreiden jalkapallovalmennus perustuu pääosin pieneen rahalliseen korvaukseen, joten käytännössä luokittelisin sen vapaaehtoistyöksi.  Lomapäivät ja palkattomat vapaat käytetään turnausmatkoihin, viikonloput turnauksiin ja peleihin, illat harjoitusten vetämiseen. Suomessa valmentajalla ei käytännössä ole  kesälomaa. Valmentajien intohimo vie suomalaista jalkapalloa eteen päin.

Monella valmentajalla ei ole taloudellisesti mahdollista panostaa juniorivalmennukseen täyspäiväisesti. Täyspäiväisellä tarkoitan sitä, että joukkueen ja valmentajan itsensä kehittäminen olisi täyspäiväistä. Monesti "kouluttautuminen" jää (Suomen Palloliiton kurssien lisäksi) kollegoilta saatuihin ajatuksiin tai kertomuksiin hyvistä harjoituksista ja kokemuksista. Joku on käynyt seuraamassa Liverpoolin harjoituksia, toisella on omakohtainen kokemus hyvästä nopeusharjoittelusta ja kolmas on huomannut, että kaikki tekevät kestävyysharjoittelun tietyllä tavalla.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana jalkapallon tutkimus on lisääntynyt ja kehittynyt huomattavasti. Tutkimusta on tehty tämän hienon lajin jokaiselta osa-alueelta. Kaikille löytyy paljon tietoa: valmentajat, fyysiset valmentajat, fysioterapeutit, huoltajat, kenttämiehet, kengän suunnittelijat jne. Kuitenkin tieteellisiä menetelmiä ja tutkimusta pidetään jonkinasteisena mörkönä suomalaisessa juniorivalmennuksessa, ehkä jopa Veikkausliigassakin. Miksi? Onko se on liian tuntematonta, liian tieteellistä, kaukana käytännön työstä ja menee valmentajan epämukavuusalueelle?

Esimerkki: jos harjoituksen seurauksena kahdestakymmenestä pelaajasta kymmenellä nopeus kehittyy, harjoittelun onnistumisprosentti voidaan laskea samaksi kun heittäisi kruunaa ja klaavaa. On mielestäni paljon järkevämpää perustaa nopeusharjoittelu tietoon ja menetelmään, jota on testattu sadoilla, ehkä tuhansilla pelaajilla ympäri maailmaa, jonka onnistumisprosentti on yli 90. Sadoilla pelaajilla tutkitusta menetelmästä valmentajan on loogisempaa valita harjoittelumetodi ja soveltaa se joukkueellensa sopivaksi.

Toinen vaihtoehto on luottaa kokemusperäiseen tietoon (kruuna ja klaava), jolloin emme voi olla varmoja menetelmän tehokkuudesta nopeusominaisuuden kehittäjänä. Siitä huolimatta harjoittelu perustuu usein kokemukseen ja kuulopuhetietoon tehokkaasta harjoittelumenetelmästä. Tässä on se ansa, että uskotaan harjoitusmenetelmän tehokkuuteen, vaikka esimerkiksi 14-16-vuotiailla tulokset paranevat todennäköisesti millä menetelmällä tahansa. Kyse onkin siitä, että valmentajalla olisi tieto siitä, kuinka paljon kypsymiseen liittyvät tekijät parantavat luonnostaan nopeutta ja kuinka paljon siitä on valmennuksen ansiota. Tai onko valmentaja jopa hidastanut kehitystä muutamalla kymmenyksellä suhteessa luonnolliseen kehittymiseen.

Vaikka harjoittelumenetelmäksi valittaisiin sadoilla testattu ja hyväksi todettu menetelmä, niin se ei välttämättä takaa  hyviä tuloksia. Valmentajan on tunnettava laji ja urheilija kokonaisvaltaisesti ja sovellettava tutkittu tieto harjoitteluun. Mutta miten? Tutustumalla itse koko fysiologiaan anatomiaan, kuormitusfysiologiaan, lihashermojärjestelmän toimintaan jne.? Kyllä ja ei. Suomessa on paljon eri osa-alueiden erityisosaajia: valmentajat, fyysiset valmentajat, fysioterapeutit, taidon opettajat, skouttaajat jne. Kaikkea ei tarvitse opiskella itse. Laadukkaissa jalkapalloseuroissa käytetäänkin valmentajan tukena moniammatillisia tiimejä (esim. Medical Staff, Sport Science Staff jne.). Jokainen keskittyy omiin vahvuuksiinsa ja seuran toimintaa pystytään mittaamaan ja kehittämään monipuolisesti.

Pelaajakehitys (fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen, taktinen, tekninen) tarvitsee systemaattisen ja yhtenäisen linjan yksittäisessä seurassa. Olen aina kannustanut valmentajia ajattelemaan fyysistä harjoittelua olympiadi periaatteella: tavoitteet tehdään neljän vuoden sykleillä.  Syy-seuraus suhdetta (miksi kehitymme/miksi emme kehity) on pystyttävä seuraamaan valideilla mittareilla. Fyysisessä harjoittelussa tämä tarkoittaa nousujohteista harjoittelua, harjoitusvaikutuksen testausta, analysointia ja kehittämistä kuukausittain monen vuoden ajan.

Alla linkki ytimekkäästi kirjoitetusta ajattelusta "näin on aina tehty".

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/apoleon/107286/

20 punnerrusta, 20 vatsaa, 20 selkää, 20 kyykkyä ja kolme kierrosta

Noin vuosi sitten luin lehdistä, että Suomen maajoukkuetiimi  pohti kovaan ääneen suomalaisten jalkapalloilijoiden fyysistä kuntoa; pelaajat ovat fyysisesti jäljessä kansainvälisestä tasosta. Ymmärtääkseni viesti oli selvä: Suomessa harjoitellaan liian löysästi, eivätkä pelaajat pärjää kansainvälisessä vauhdissa. Onko tämä totta? Harjoittelemmeko liian löysästi ja liian vähän? Vai harjoitellaanko päivittäin hyviä asioita ilman siirtovaikutusta peliin?

Olen siinä mielessä hienossa asemassa, että harrastuksestani on tullut työ. Olen päässyt seuraamaan vuosittain satoja jalkapalloharjoituksia. Luonnollisesti tarkkailen harjoituksia fyysisen harjoittelun näkökulmasta. Hyvin vakiintunut protokolla, ainakin junioriharjoittelussa, näyttäisi olevan harjoitusten lopuksi vedettävät lukuisat toistolihaskuntoliikkeet. Olen myös huomannut, että perinteiset vatsat ja selät ovat nykymuodin mukana vaihtuneet ”keskivartalon korsetin-” sekä toiminnallisiin harjoitteisiin. Mutta miksi toistot, miksi keskivartaloliikkeet? Mitä sinä valmentaja tai fyysinen valmentaja haluat tällä saavuttaa? Väkisin herää kysymys: kuinka monta kertaa jalkapallopelissä pelaaja tekee 20 punnerrusta, 20 vatsaa, 20 selkää ja 20 kyykkyä? Tai viisi rinnallevetoa ja viisi tempausta? Hmm... Ei yhtään.

Aikuisiässä harjoittelu onkin jo systemaattisempaa. Pelaajat tekevät henkilökohtaisia harjoitusohjelmia ja monet joukkueet käyttävät erilaisia mittareita joukkueensa fyysisen kunnon kehittymisen seurannassa.  Mutta ovatko Veikkausliigapelaajat huonossa kunnossa? Vai jalkapallon kannalta vääränlaisessa hyvässä fyysisessä kunnossa?

Olen vieraillut monen kollegani luona Italian pääsarjan Serie A-joukkueissa. Käytän sen vuoksi esimerkkeinä, oman kokemukseni perusteella, Italian liigan fyysistä harjoittelua ja testituloksia. Esimerkkinä: Tekeekö moni Serie A:n pelaaja keskimäärin suuremmilla painoilla kyykkyjä kuin Veikkausliigapelaajat? Ei tee. Juokseeko moni Serie A:n pelaaja keskimäärin enemmän kestävyystestissä kuin Veikkausliigajoukkueen pelajaa? Ei juokse. Tekeekö Serie A:n pelaaja enemmän toistovatsoja kuin Veikkausliigapelaaja? Ei tee.

Mistä tämä ero sitten johtuu, että Serie A:ssa on oletettavasti ”kovempikuntoisia” pelaajia kuin Veikkausliigassa tai Suomen maajoukkueessa? 

Pohjoismaissa, Keski- ja Etelä-Europassa jalkapallon fyysisiä lajivaatimuksia on tutkittu paljon. Lisäksi tutkijoita on kiinnostanut fyysinen suorituskyky suhteessa psyykkiseen suorituskykyyn, taktiikkaan, taitoon ja sosiaaliseen ympäristöön. Aihe on moniulotteinen. Mutta pelkistetään asia: moni suomalainen pelaaja on testitulosten perusteella kestävämpi ja voimakkaampi kuin Italian liigan pelaaja. Mistä tämä suomalaisten pelillinen "huonokuntoisuus" sitten tulee? Tekeekö Serie A:n pelaaja esimerkiksi enemmän oikeita valintoja pelin aikana? Käyttääkö italialainen pelaaja, maallikkokielellä sanottuna, metrinsä järkevämmin ja tehokkaammin? Osaako Serie A pelaaja käyttää voimaa paremmin? Ovatko perussuoritukset parempia?  Vai onko fyysinen harjoittelu ollut lajinomaisempaa? Onko hän siis paremmassa jalkapallokunnossa (lue: tekninen, taktinen, fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen...)

Eli haluammeko edelleen juoksuttaa suomalaisia pelaajia lisää, vai keskittyisimmekö opettamaan peliä nimeltä jalkapallo? Tulisiko fyysistä harjoittelua soveltaa peliin eikä toisin päin? Kyllä tulisi.

© KunnonPalvelua-LP 2012