Antaisitko keittiömestarin hoitaa lakiasiasi? Voisiko ajokortiton kuski viedä lapsesi aamulla kouluun? Voisiko sairaanhoitaja leikata olkapääsi? Antaisitko fysioterapeutin toimia ala-aste opettajana? Aivan.
Monet juniorivalmentajat tekevät erittäin tunnollisesti työtä jalkapallon kehittämiseksi. Suomessa junioreiden jalkapallovalmennus perustuu pääosin pieneen rahalliseen korvaukseen, joten käytännössä luokittelisin sen vapaaehtoistyöksi. Lomapäivät ja palkattomat vapaat käytetään turnausmatkoihin, viikonloput turnauksiin ja peleihin, illat harjoitusten vetämiseen. Suomessa valmentajalla ei käytännössä ole kesälomaa. Valmentajien intohimo vie suomalaista jalkapalloa eteen päin.
Monella valmentajalla ei ole taloudellisesti mahdollista panostaa juniorivalmennukseen täyspäiväisesti. Täyspäiväisellä tarkoitan sitä, että joukkueen ja valmentajan itsensä kehittäminen olisi täyspäiväistä. Monesti "kouluttautuminen" jää (Suomen Palloliiton kurssien lisäksi) kollegoilta saatuihin ajatuksiin tai kertomuksiin hyvistä harjoituksista ja kokemuksista. Joku on käynyt seuraamassa Liverpoolin harjoituksia, toisella on omakohtainen kokemus hyvästä nopeusharjoittelusta ja kolmas on huomannut, että kaikki tekevät kestävyysharjoittelun tietyllä tavalla.
Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana jalkapallon tutkimus on lisääntynyt ja kehittynyt huomattavasti. Tutkimusta on tehty tämän hienon lajin jokaiselta osa-alueelta. Kaikille löytyy paljon tietoa: valmentajat, fyysiset valmentajat, fysioterapeutit, huoltajat, kenttämiehet, kengän suunnittelijat jne. Kuitenkin tieteellisiä menetelmiä ja tutkimusta pidetään jonkinasteisena mörkönä suomalaisessa juniorivalmennuksessa, ehkä jopa Veikkausliigassakin. Miksi? Onko se on liian tuntematonta, liian tieteellistä, kaukana käytännön työstä ja menee valmentajan epämukavuusalueelle?
Esimerkki: jos harjoituksen seurauksena kahdestakymmenestä pelaajasta kymmenellä nopeus kehittyy, harjoittelun onnistumisprosentti voidaan laskea samaksi kun heittäisi kruunaa ja klaavaa. On mielestäni paljon järkevämpää perustaa nopeusharjoittelu tietoon ja menetelmään, jota on testattu sadoilla, ehkä tuhansilla pelaajilla ympäri maailmaa, jonka onnistumisprosentti on yli 90. Sadoilla pelaajilla tutkitusta menetelmästä valmentajan on loogisempaa valita harjoittelumetodi ja soveltaa se joukkueellensa sopivaksi.
Toinen vaihtoehto on luottaa kokemusperäiseen tietoon (kruuna ja klaava), jolloin emme voi olla varmoja menetelmän tehokkuudesta nopeusominaisuuden kehittäjänä. Siitä huolimatta harjoittelu perustuu usein kokemukseen ja kuulopuhetietoon tehokkaasta harjoittelumenetelmästä. Tässä on se ansa, että uskotaan harjoitusmenetelmän tehokkuuteen, vaikka esimerkiksi 14-16-vuotiailla tulokset paranevat todennäköisesti millä menetelmällä tahansa. Kyse onkin siitä, että valmentajalla olisi tieto siitä, kuinka paljon kypsymiseen liittyvät tekijät parantavat luonnostaan nopeutta ja kuinka paljon siitä on valmennuksen ansiota. Tai onko valmentaja jopa hidastanut kehitystä muutamalla kymmenyksellä suhteessa luonnolliseen kehittymiseen.
Vaikka harjoittelumenetelmäksi valittaisiin sadoilla testattu ja hyväksi todettu menetelmä, niin se ei välttämättä takaa hyviä tuloksia. Valmentajan on tunnettava laji ja urheilija kokonaisvaltaisesti ja sovellettava tutkittu tieto harjoitteluun. Mutta miten? Tutustumalla itse koko fysiologiaan anatomiaan, kuormitusfysiologiaan, lihashermojärjestelmän toimintaan jne.? Kyllä ja ei. Suomessa on paljon eri osa-alueiden erityisosaajia: valmentajat, fyysiset valmentajat, fysioterapeutit, taidon opettajat, skouttaajat jne. Kaikkea ei tarvitse opiskella itse. Laadukkaissa jalkapalloseuroissa käytetäänkin valmentajan tukena moniammatillisia tiimejä (esim. Medical Staff, Sport Science Staff jne.). Jokainen keskittyy omiin vahvuuksiinsa ja seuran toimintaa pystytään mittaamaan ja kehittämään monipuolisesti.
Pelaajakehitys (fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen, taktinen, tekninen) tarvitsee systemaattisen ja yhtenäisen linjan yksittäisessä seurassa. Olen aina kannustanut valmentajia ajattelemaan fyysistä harjoittelua olympiadi periaatteella: tavoitteet tehdään neljän vuoden sykleillä. Syy-seuraus suhdetta (miksi kehitymme/miksi emme kehity) on pystyttävä seuraamaan valideilla mittareilla. Fyysisessä harjoittelussa tämä tarkoittaa nousujohteista harjoittelua, harjoitusvaikutuksen testausta, analysointia ja kehittämistä kuukausittain monen vuoden ajan.
Alla linkki ytimekkäästi kirjoitetusta ajattelusta "näin on aina tehty".
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/apoleon/107286/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti