Kaikki kuormitusfysiologiaan ja voimaharjoitteluun perehtyneet ovat törmänneet kirjallisuudessa samoihin termeihin: aerobinen kestävyys, anaerobinen kestävyys, nopeuskestävyys, perusvoima, nopeusvoima jne. Kaikkiin edellä mainittuihin löytyy myös omat tarkentavat alalajinsa. Edellä mainittuja ominaisuuksia voi harjoittaa monella eri tavalla. Keho ei siis tiedä mitä teet: tietyllä kuormitustasolla, minuutti ja/tai toistomäärillä tietty ominaisuus kehittyy. Mitä tämä tarkoittaa jalkapallossa ja miten voisimme tietoa hyödyntää?
Kestävyysjuoksussa aerobista kestävyyttä kehitetään juosten, uinnissa uiden, jne. Miten jalkapallossa? Sen sijaan, että kehitämme kuntoa juosten kestävyysurheilunomaisesti rasituksen ja palautuksen vaihteluihin ja syketasoihin perustuen, voisiko jalkapallossa aerobisen kunnon kehittäminen tarkoittaa pelaamista tietyllä sykealueella tai tietyllä intensiteetillä tietyn ajan? Jalkapallopeli olisi jalkapalloilijan juoksuharjoite (aerobinen, anaerobinen jne.). Jalkapallossa aerobinen kunto kehittyy, kun pelaaja pysyy pääsääntöisesti tietyllä aerobisella rasitustasolla?
Monta eri koulukuntaa
Yksi koulukunta kannattaa kestävyysharjoittelua koko kauden läpi jalkapalloa pelaamalla. Pelien pelaajamäärää, aikaa, palautusta ja kentän kokoa vaihtelemalla saadaan eri kuormituksilla fyysinen kunto kehittymään ja keho palautumaan. Lisäksi pelillisten suoritusten tulisi olla laadultaan ja intensiteetiltään sataprosenttisia.
Toisen ääripään koulukunta vuorostaan kritisoi tätä mallia mm. siitä, että olisi fysiologisesti mahdotonta, tai hyvin vaikeaa harjoitella esim. aerobista kestävyyttä, koska intensiteetin olisi oltava aina 100% jalkapallosuorituksissa. Toisin sanoen, aerobista harjoittelua ei voisi toteuttaa, koska mm. sykkeet, laktaatit ja anaerobinen energiatuotto ovat kontrolloimattomia. Sen vuoksi tämä koulukunta uskoo enemmän juosten tehtäviin oheisharjoitteisiin, joilla pidetään toistomäärät, sykkeet ja laktaatit tiukasti eri kuormitusfysiologisten määritelmien sisäpuolella.
Kontrolloida vai luottaa peliin?
Jalkapallo on siitä mielenkiintoinen laji, että jo heti alkuverryttelyssä voimme käydä läpi melkein (tahallaan tai tahattomasti) koko kuormitusfysiologiaterminologian-, hermostollisen- ja lihastyölajien kirjon. Sykkeiden perusteella voimme toimia aerobisella tasolla, mutta mitä kaikkea tapahtuu lihaksistossa ja hermostossa? Sitä emme voi kontrolloida.
Osa fyysisistä valmentajista perustelee juoksuharjoitteet lajiharjoitus- ja pelimäärillä (harjoitukset, liiga, cup, europelit, mahdolliset maajoukkuepelit). Näin voi kontrolloida fyysistä rasitusta ja vähentää rasituksen ja väsymyksen aikaansaamaa vammariskiä. Mutta tuoko ennalta tarkasti määritelty, kentän ulkopuolella tehty, juoksuharjoittelu valmentajalle vain kontrollin tunteen urheilijan fysiologisista tapahtumista? Onko siitä hyötyä pelillisesti tai vammariskin vähentämisen kannalta?
Mitä kaikesta tiedosta tulisi päätellä?
Jalkapallo on siinä mielessä haastava peli, ettei siinä ole ajan ja rasituksen suhteen vakioitua työskentelyä. Meillä on vain keskiarvotasoista dataa ajasta ja kuormituksesta, joka on kerätty eri sarjoista ja sarjatasoista. Peli on erilaista yksilöstä, iästä, taitotasosta, sarjasta ja liigasta toiseen. Tällöin harjoittelua on vaikea perustaa karkeisiin fysiologisiin lainalaisuuksiin tai pienpeleillä tehtyihin tutkimuksiin. Tämä voisi puhua sen puolesta, että kestävyysharjoittelua pitäisi soveltaa erilaisia pelejä pelaamalla kyseisellä taito, sarja- ja ikätasolla ja luottaa kehitykseen. Mutta toisaalta, vakioidulla aikasuhdetyöskentelyllä (oheisharjoittelu) voimme varmistaa tietyn fyysisen ominaisuuden kehittämisen.
Mikä menetelmä tulisi siis valita? Millä saadaan parhaat tulokset? Siinä piilee mielestäni ero hyvän ja erinomaisen fyysisen valmentajan välillä. Hyvin hoidetussa fyysisessä valmennuksessa valmentaja osaa mm. analysoida pelaajien lähtökohdat, kunkin yksilön taito- ja kuntotason, mentaaliset ominaisuudet, harjoitusten kuormittavuuden kullekin pelaajalle yksilönä, liigan tason, pelimäärät, pelin intensiteetit, peliajat ja harjoittelualustat. Sen vuoksi fyysistä valmentajaa ei pitäisi erottaa erilliseksi valmentajaksi vaan fyysisen valmentajan on ymmärrettävä kokonaisuus ja osattava reflektoida näkemäänsä monipuolisesti suhteessa niihin eri tekijöihin, jotka urheilijan suorituskykyyn ja pelin edistämiseen vaikuttavat. Maailmalla on jo olemassa valmennustiimejä, joissa ei ole erikseen fyysistä valmentajaa, on vain valmentajia ja vastuualueita.
